Metsässä

    Syvällä metsän siimeksessä metsästäjä astuu eteenpäin varmoin askelin. Metsä täyttyy lintujen laulusta ja ilmassa on alkukesän tuoksua. Lämmin tuuli puhaltaa metsästäjän kasvoille samalla, kun hän tarkkailee sammalelle jäänyttä jälkeä. Tiheään kasvaneet puut eivät päästä valoa oksiston ja lehtien läpi tähän aikaan vuodesta, joten suuri osa maasta on sammaleen peitossa. Se sopii metsästäjälle hyvin, koska sammal vaimentaa hänen askeleensa hyvin. Metsä kylpee vihreän eri sävyissä ja vaikka havupuut tuovatkin vihreyttä ja väriä metsään vuoden ympäri, kesäisessä metsässä kaikki värit tuntuvat kukoistavan voimakkaammin.

Metsästäjän nimi on Eli. Hän astuu varmoin askelin syvemmälle metsään ja vaikka aurinko ei pääse paistamaan puiden lomasta, Eli tietää päivän olevan puolillaan. Koska Eli on vielä nuori, on hänen tehtävänsä metsästää kylälle ruokaa. Ei Eli myöskään ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut viljelystä tai muistakaan kylän tehtävistä, mutta vanhemmat kyläläiset eivät pärjäisi metsässä. Eli myös nauttii tyynestä yksinäisyydestä, jonka metsä suo metsästäjälleen. Sitä paitsi metsässä on mukavan viileää kesälläkin. 

Eli on pukeutunut tavanomaisiin vaatteisiinsa: vihertävään lyhyt hihaiseen paitaan ja saman värisiin pitkiin housuihin. Väri on tärkeä osa metsästäjän naamiointia. Hän on myös teettänyt housuihinsa lenksut, joihin on asettanut ja kiristänyt tärkeimpiä työkalujaan, joita hän tarpeen vaatiessa voisi käyttää nopeasti ja usein, mutta jotta ne eivät kuitenkaan putoaisi hänen liikkuessaan metsässä. Tämän lisäksi hänellä on mukanaan rusehtava kankainen yksinkertainen reppu.

Elistä metsästäminen on myös paljon mielenkiintoisempaa ja jännittävämpää kuin kylän normaali arki. Hänen isänsä otti Elin mukaan metsään jo pienenä lapsena hänen äitinsä jätettyä heidät oman onnensa nojaan. Isä ei suostunut koskaan kertomaan Elille, miksi hänen äitinsä lähti. Hänen isänsä opetti Elille jäljityksen salat, metsästyksen taidon sekä miten metsässä liikutaan ja suunnistetaan. Hänen isänsä kuoltua vuosi sitten, ei Elin tarvinnut pohtia pitkään, mitä hän seuraavaksi tekisi. Hän jatkoi metsästystä ja vaikka kylä olikin kuolettavan tylsä paikka elää, oli se ainoa paikka, joka oli hänelle tuttu. Ei Eli ole koskaan edes käynyt suuremmissa kylissä, jotka ympäröivät Amonen kylää. Amonessa hänellä on tuttuja ihmisiä ympärillään, tuttu alue millä liikkua ja metsästää, sekä tuttu koti. Ei hän muuta tarvitsisi.

Eli hyppää kiven yli ja laskeutuu äänettömästi mättäälle. Tämä on hänelle tuttua aluetta ja hän liikkuu vaivattomasti tiheään kasvaneen aluskasvuston läpi. Eli pysähtyy hetkeksi tarkkailemaan saaliinsa jättämiä jälkiä ja jatkaa sitten matkaa syvemmälle metsään. Jousipyssy hänen selässään on sidottu tiukasti kiinni niin, että se ei pääsisi putoamaan, muttei myöskään rajoittaisi suuresti hänen liikkumistaan metsässä. Hän on ollut liikkeellä vasta tunnin verran ja tietää, että on saalistansa lähellä. Tänään metsässä ei menisi yömyöhään.

Eli pysähtyy hetkeksi, sulkee silmänsä ja kuuntelee. Tuuli rapisuttaa kevyesti puiden oksia ja lehtiä, mutta Eli herisyttää korviaan ja koittaa erotella tuulessa kahisevan metsän ääniä. Hän on niin syvällä metsässä, että kylän ääniä ei enää kuulu, mutta lintujen viserrys täyttää hänen korvansa ja tuntuu, että metsä kaikuu niiden moninaisista äänistä. Eli kuuntelee vielä hetken, mutta ei ponnisteluistaan huolimatta erota metsän äänistä mitään, mikä viittaisi saaliiseen.

Eli katsoo ympärilleen. Hän tunnistaa paikan ja miettii, että matka kylään veisi ainakin tunnin, vaikka hän liikkuisi ripeästikin. Päivä ei kuitenkaan ole vielä pitkällä eikä hänellä vielä ole nälkäkään. Hän päättää, että vielä ei ole liian myöhäistä lähteä kotiin ja jatkaa kulkuaan metsän siimekseen. 

Metsä rauhoittaa Eliä. Vaikka hänen isänsä kuoli metsästysonnettomuudessa - tai näin hänelle oli kerrottu - ei Eli koe, että metsä olisi erityisen vaarallinen. Kun hän lähtee metsästysretkelleen, hän on kuin eri maailmassa. Hän tuntee yhteenkuuluvuuden tunnetta metsään. On kuin metsä olisi hänen toinen kotinsa. Metsässä hän ei myöskään joudu olemaan samalla tavalla yksin ajatustensa kanssa kuin kotona kylässä. Kyllähän hän täälläkin ajattelee isänsä kuolemaa ja äitinsä lähtöä, mutta metsästys pitää aistit kiireisinä ja hänen täytyy olla alati valppaana. Ei sellaisessa valppaudessa kerkeä murehtimaan.

Eli pyyhkäisee oranssit hiukset vihreiltä silmiltään samalla, kun hän ohittaa tutun kolmihaaraisen kuusen. Hän tietää, että on lähellä puroa, jossa monet eläimet käyvät juomassa. Puro on hänen metsästysmaidensa laitamilla ja Eli harvoin uskaltautuu purosta kovinkaan kauas, jottei eksyisi. Eli lähtee hitaasti, mutta varmasti kohti puroa. Hän väistää muutaman matalalla roikkuvan oksan ja kiroaa pituuttaan, kun hänen päänsä silti osuu oksaan ja pitää kovan kahisevan äänen. Hänen isänsä nauroi, kun Eli tuntui yhdessä vuodessa kasvavan täyteen miehen mittaan ja hänestä tuli isäänsäkin pidempi. Eli ylpeili aluksi pituudellaan, mutta huomasi nopeasti metsässä liikkumisesta tulleen huomattavasti vaikeampaa.

Eli lähestyy puroa ja kurkistaa varovasti tutun puskan ylitse. Hän näkee puron, mutta ei yhtäkään eläintä. Hän kiertää puskan ja astelee purolle. Eli kaivaa vyötäisiltään leilin ja täyttää sen purosta. Auringon asemasta voi päätellä, että hänen täytyisi pian lähteä kotia kohti. Hän juo pitkän kulauksen leilistään, asettaa sen takaisin paikalleen ja kääntyy säpsähtäen. Iso musta karhu tuijottaa häntä puron yläpäästä. Noniin, ei äkkinäisiä liikkeitä. Eli hengittää syvään, katsoo karhua silmiin ja alkaa peruuttaa. Ensimmäisen askeleen otettuaan, karhu ärjäisee ja ryntää Eliä kohti. Voi ruoja!

Eli kääntyy ja alkaa juosta. Karhu kintereillään hän väistelee puita ja syöksyy pusikoiden läpi. Hän ei ole varma suunnastaan, mutta karhusta eroon pääseminen tuntuu hänestä tällä hetkellä tärkeämmältä päämäärältä, kuin suunnan tietäminen. Eli tekee äkkikäännöksen vasemmalle ja jatkaa juoksuaan puiden lomassa. Hän huomaa ison kiven, häntäkin isomman ja päättää ottaa sen kiintopisteekseen, palatessaan kotiin. Jos hän palaisi. Hän ei olisi ensimmäinen karhun kynsiin jäänyt metsästäjä. Karhu on vieläkin sinnikkäästi kintereilläni.

Eli juoksee kiven ohi ja koittaa asettaa ison kiven hänen ja karhun väliin näkösuojaksi. Eli katsoo taakseen kiven ohitettuaan ja yhtäkkiä hän astuukin tyhjän päälle. Eli älähtää ja menettää tasapainonsa horjahtaen eteenpäin. Hän ei kerkeä korjaamaan asentoaan vauhdissa vaan iskeytyy kipeästi rintakehä edellä maassa sijaitsevan aukon toiseen reunaan ja horjahtaa taaksepäin pudoten maan sisään. Hän koittaa kurottaa kätensä kohti aukon reunaa, mutta turhaan.

Eli mätkähtää kivuliaasti selälleen kovalle maalle ja hänen olkapäätänsä vihlaisee kivusta. Hän haukkoo henkeään ja nousee istumaan hieroen samalla kättään. Valo kajastaa maan sisään aukosta, josta hän putosi, mutta valo ei riitä valaisemaan paljoakaan Elin putoamispaikkaa pidemmälle. Mihin ihmeeseen oikein putosin? Eli ihmettelee samalla, kun hän nousee seisomaan aristellen olkapäätänsä. Eli siristelee silmiään, mutta hänen ympärillään on pelkkää pimeyttä. Eli katsoo ylös aukkoa kohti, josta putosi. Aukko on ainakin kolmen metrin korkeudessa, ihme etten rikkonut pudotuksessa mitään. Tuosta en ainakaan pääse ylös ilman apua. Mutta toisaalta karhukaan ei pääse tänne. Toivottavasti. Kylmä hiki nousee hänen otsalleen ja hän koittaa parhaansa mukaan välttää joutumasta paniikkiin. 

Eli lähtee varovaisin luolassa kaikuvin askelin kohti pimeyttä ja koittaa hapuilla eteensä löytäen luolan seinän. Hänen nenänsä täyttää kellarin omainen kostea haju ja tuuli humisee luolan aukon suulla. Hänen kätensä löytää luolan viileän ja karhean seinän ja hän lähtee seuraamaan seinämää eteenpäin. Täytyisihän täältä päästä muutakin kautta ulos! Eli työntää kauhukuvat mielestään odottamaan parempaa hetkeä, vielä ei olisi aika luovuttaa. Eli ei näe kättään pidemmälle, mutta kulkee silti rohkeasti eteenpäin, ei hän muutakaan voisi. Mutta... tuoksuuko luolassa savu? Miten tänne olisi savua päätynyt? Eli kuulostelee luolasta poikkeavia ääniä, mutta hänen ympärillään on täysin hiljaista Elin omien askeleiden kopinaa lukuunottamatta.

Kulman takana kajastaa himmeää valoa ja savun haju tuntuu voimistuvan. Mitä ihmettä? Eli miettii kummissaan. Haloo! Onko siellä joku? Eli huutaa ja ainoastaan hänen kaikunsa vastaa poukkoillen pitkin seiniä. Lähemmäksi saapuessaan Elin valtaa ihmetys: valo tulee soihdusta, joka on seinällä kiinnikkeessään pienessä huoneessa luolan perällä, jonka sisäänkäynti näyttää varta vasten kaiverretulta. Valo tanssahtelee pimeän luolan seinämillä ja Eli joutuu pimeydessä kävelemisen jälkeen suojaamaan silmiään kirkkaalta valolta. Tämä selittää savun. Mutta miten tänne on palava soihtu päätynyt? Kylmät väreet valtaavat Elin ja hän astuu varovasti lähemmäs kohti pientä huonetta. Savu saa hänen silmänsä kirvelemään ja vettymään ja hän koittaa parhaansa väistellä savuvanaa.

Eli kurkistaa varovasti seinään kaiverretusta oviaukosta sisään pieneen tilaan ja hämmästyy entisestään. Tilan ulkopuolelta näytti siltä, että se olisi vain soihdulle tehty aukko, mutta huoneessa on soihdun lisäksi pieni puinen pöytä, joka on täynnä syvään kaiverrettuja merkkejä ja symboleita, joita Eli ei tunnista. Pöydän edessä on pieni puinen jakkara kumottuna kyljelleen ja pöydällä on paperia hujan hajan sekalaisessa järjestyksessä. Näyttää siltä kuin joku olisi lähtenyt kiireessä vasta hetki sitten. Mutta kuka ja miksi? 

Eli joutuu kumartumaan mahtuakseen huoneeseen sisään. Pienessä tilassa hän mahtuu ainoastaan nipin napin kääntymään ja hän joutuu kulkemaan kumarassa. Eli ottaa kasan papereita käsiinsä ja tutkii niitä, huomatakseen vain, että myös ne ovat täynnä samoja symboleita kuin pöytään kaiverretut. Osa symboleista on viivattu yli ja muste on tuhrinut osan niin, ettei niistä saa mitään selkoa. Paperi tuntuu Elin kädessä hauraalta, aivan kuin se olisi ollut luolassa pitkän aikaa. Elin siirtäessä papereita, pieni musta kivi vierii pöydältä ja putoaa huoneen lattialle kolisten. Hän nostaa sen ylös ja pyörittelee sitä sormissaan. Kivi on täydellisen pyöreä ja se tuntuu lämpimältä Elin sormissa. Myös kivestä löytyy kaiverrettu symboli, joka näyttää kuluneen aikojen saatossa lähes olemattomiin. Symboli on <> jonka keskellä on pitkä viiva ja se läpäisee koko muun kuvion ja jatkaa matkaa koko kiven ympäri. Eli laittaa kiven taskuunsa ja jatkaa papereiden tutkimista, mutta turhaan: jokaisessa paperissa on vain merkkejä, joita Eli ei ymmärrä. Jotkut niistä ovat samoja kuin kivessä.

Hän kiertää vielä huoneen kertaalleen soihdun valo apunaan, mutta huoneesta ei löydy mitään muuta. Noh, ainakaan en lähde tyhjin käsin, Eli miettii ja nostaa soihdun kiinnikkeiltään. Tämän avulla hän toivottavasti löytäisi uuden tien ulos luolasta. Hän ei edes halua ajatella sitä vaihtoehtoa, että luolasta ei olisi mitään muuta reittiä ulos. Hän kumartuu ulos huoneesta ja lähtee etsimään reittiä ulos soihdun valo tanssien aavemaisesti hänen ympärillään.