Kirkonkellot

 

Kirkonkellot herättävät minut unesta ja tiedän jo olevani myöhässä seremoniasta. Entä jos en vain menekään? Hylkään ajatuksen, koska viimeisistä myöhästymisistä saamani sanktiot ovat edelleen maksamatta. Päätän vastahakoisesti nousta istumaan makuupaikallani ja hieron viimeiset unet silmistäni samalla, kun heikko aamuauringon kajo paistaa verhojen läpi antaen huoneelle oranssin hohteen. 

Asuntoni ei ole hääppöinen. Jaan asunnon kahden muun, vähintään yhtä epäsiistin ihmisen kanssa. Pöydällä lojuu kasa papereita, pulloja, kyniä ja muuta sinne kuulumatonta tavaraa pinoissa, jotka uhkaavat kaatua vähäisestäkin tuulenvireestä. Hamia ja Sirotkinia ei näy missään. Oletan, että he ovat lähteneet seremoniaan jo aikaisemmin ja päättäneet antaa minun nukkua viime yön jäljiltä. Mokomat ruojat, kyllähän he tietävät, mitä tapahtuu niille, jotka jättävät tulematta kirkolle. Olen korviani myöten veloissa jo valmiiksi. 

Kuudes lyönti. Päätän nousta ja melkein isken pääni liian matalalla roikkuvaan kynttelikköön. Väistän täpärästi ja etsin samalla katseellani puhtaita vaatteita. Löydän hetken etsimisen jälkeen kerran käytetyn harmaan paidan ja ryppyiset ruskeat housut. Kenkiä minulla ei olisi aikaa ruveta etsimään, joten nappaan palan leipää pöydältä ja poistun asunnostani käytävään.  

Käytävä on tietenkin tyhjillään. Kaikki ovat jo odottamassa seremonian alkua. Kymmenes lyönti. Olen auttamattoman myöhässä. Tungen leipää suuhuni samalla, kun otan muutaman juoksuaskeleen kohti käytävän päässä häämöttävää ovea. Avaan oven ja auringon valo paistaa suoraan kasvoilleni lämmittäen niitä mukavasti. Jatkan juoksuani kohti muutaman korttelin päässä näkyvää kirkon tornia kohti. Kaikkien kirkkojen tornit on rakennettu niin korkeaksi, että kaikkialta kaupungista tietäisi, missä lähin kirkko on. Tämä kirkko on keskellä köyhää aluetta, jossa talot ovat ränsistyneitä ja ihmiset ovat enemmän huolissaan päivän lämpimästä ateriasta, kuin talojensa ulkonäöstä. Kellot löivät juuri kahdennentoista lyöntinsä ja seremoniamestari aloittaisi opetuksensa. Kiihdytän juoksuani. 

Saavun aukealle ja edessäni loistaa kirkko kaikessa komeudessaan. Musta torni, jonka näin aikaisemmin talojen yllä nousee kohti taivaita. Mustan tornin pää on vitivalkoinen ja symbolisoi kuuleman mukaan sitä, miten Pelastaja vaikuttaa puhdistavasti lähempänä taivasta. Siksi kirkkokin on niin korkea, jotta se olisi lähempänä taivasta. Kirkko on tummanpuhuva ja sen suuret holvikaaret, puiset ovet ja metalliset kettingit kiinnitettynä maasta sivuilla kohoaviin matalampiin torneihin eivät luo minuun minkäänlaista toiveikkuutta tai pyhyyden tunnetta. Kirkkoa koristavat erilaiset ikkunat, joissa kuvataan ihmisten tuomiota, rangaistusta ja muita uhkakuvia. Kirkkomme oikein kylpee positiivisessa energiassa. Tummien puuovien päällä on kirkon merkki, ikään kuin kaksi V-kirjainta vastakkain, jonka sisällä on I. Kirkon merkki on lähtöisin profetiasta, jonka kirkon palvelijat kuulivat kaikki yhtäaikaisesti jo satoja vuosia sitten. Profetian saamisen jälkeen kirkko uudistui ja kirkon palvelijat ylenivät monien vaiheiden kautta maan johtavaan asemaan.  

Saavun suurien ovien eteen ja pyyhkäisen hikeä otsaltani. Kevät on jo pitkällä ja ulkona on lämmin. Vedän syvään henkeä ja koitan rauhoittua. Olet myöhästynyt aikaisemminkin. Eivät he muuta voi tehdä, kuin antaa sakkoja. Eiväthän? Myöhästyin vain. Hytisen lämpimästä ilmasta huolimatta. Vedän oven auki ja laulettu hymni pyyhkii ylitseni. Kirkko on puettu tuttuun tapaan tummanpunaiseen väriin ja kynttilät valaisevat ihmisten kasvot. Kukaan ei kiinnitä huomiota minuun, vaan kaikki laulavat keskittyneinä yhteistä laulua seremoniamestarin johdolla. 

Alttarilla seisoo valkoisen ja punaisen kirjavaan kaapuun puettu kalju vanha mies, joka johtaa seremoniaa: Aave. Hänen silmiensä ympärille on maalattu symmetrisiä kuvioita punaisella maalilla, jotta kaikki tunnistaisivat hänet. Häntä kutsutaan Aaveeksi, koska kukaan ei tiedä hänestä mitään. Hän palvelee kirkkoa maan päällä ja Pelastajaa ylhäällä taivaissa. Hän ei koskaan poistu kirkosta, vaan muut kirkon palvelijat hoitavat askareet, jotka vaatisivat hänen poistumistaan kirkon maaperältä. Aave kuulemma suojelee kirkon maaperää pahoilta hengiltä, mutta minä uskon tämän olevan pelkkää harhautusta ja taikauskoa. Aave on varmasti vain yksi mies muiden joukossa. Mies, jolla on valtaa. Hän ei katso minua, vaan jatkaa tyynesti laulun johtamista. Ehkä häntä kutsutaan Aaveeksi myös hänen lipuvan kävelytyylinsä takia, ajattelen samalla, kun suljen kirkon oven. 

Kerkeän astumaan kolme askelta kirkkoon hymnin yhä soidessa, kun kaksi kirkon palvelijaa pysäyttää etenemiseni ja tarttuu molempiin käsiini. Koitan rauhoittua. He lähtevät viemään minua kohti sivulla sijaitsevaa huonetta, josta kajastaa heikko valo. Astumme huoneeseen sisään ja huoneessa odottaa vielä kolmas valkoiseen kaapuun sonnustautunut mies. Hän on vanhempi kuin minä ja siinä missä minulla on vain sänki, hänellä on rinnuksille ulottuva jo sieltä täältä harmaana kuultava parta. Hänen piirteensä ovat kovat, anteeksiantamattomat.  

“Myöhästyit. Tämä on kolmas kerta Anton, emmekä voi katsoa tätä enää läpi sormien,” mies sanoo ääni rahisten. “Viekää hänet kammioon.” Hän huitaisee kädellään merkiksi tuomiostaan ja miehet lähtevät taluttamaan minua ulos huoneesta eri suuntaan kuin mistä tulimme. Koitan protestoida, mutta toinen minua taluttavista miehistä potkaisee minulta jalat alta, niin että he joutuvat raahaamaan minua. En ole vahva, enkä koita pyristellä enempää. “Voitaisiinko sopia tämä niin, että maksan sakot niin kuin aikaisemmilla kerroilla?” Koitan anella. Kumpikaan palvelijoista ei sano sanaakaan vaan he marssittavat minut portaat alas, kirkon alle. Sokkeloisien käytävien seinillä on soihtuja jalustoillaan ja ne valaisevat aavemaisesti kulkumme kohti – jotain muuta kuin sakkojen maksamista selvästi. Nielaisen ja pakokauhu alkaa valtaamaan kehoani. Olen kuullut huhuttavan synkistä rangaistuskeinoista kirkon toimesta, mutta nehän olivat vain huhupuheita! Olivathan? 

Pysähdymme keskelle käytävää oven viereen. Toinen palvelijoista päästää minusta irti ja kaivaa kaapunsa sisältä avaimet. Hän avaa oven pimeään huoneeseen. Koitan siristellä silmiäni, mutta huoneeseen ei tule valoa. Aivan kuin pimeä huone imisi myös käytävältä tulevan valon. “Sisään.” Toteaa toinen vangitsijoistani. Koitan kääntyä ja protestoida, mutta saan toiselta palvelijalta iskun vatsaani. Haukon henkeä ja lyöjä tönäisee minut sisälle huoneeseen. Lennän märälle lattialle selälleni ja varon iskemästä päätäni lattiaan. “Haemme sinut huomenna,” toteaa nuorempi mies ja paiskaa oven voimallisesti kiinni. Selkääni kolottaa ja kuulen pimeyteen vain vartijoiden loittonevat askeleet. Nousen ylös, juoksen ovelle ja ryskytän ovea kaikella voimallani. “HEI! TULKAA TAKAISIN! HEEEEEI! APUA!” Huudan epätoivoisesti samalla, kun taon ovea nyrkilläni. En kuule enää askeleita oven toiselta puolelta. Kai minut joku kuulisi? En tiedä kuinka syvällä kirkon alla olemme, enkä myöskään kuule hymniä tai muitakaan ääniä enää. Tuntuu kuin huone vaimentaisi kaiken ja sulkisi kaiken pimeyteen. Lyhistyn ovea vasten istumaan ja halaan polviani koleassa huoneessa. Olisinpa edes ottanut ne helvetin kengät.