Prologi

    Pienen pienessä Amonen maalaiskylässä ei koskaan tapahtunut mitään. Sinne muuttivat ainoastaan vanhukset, jotka eivät enää jaksaneet tehdä töitä pelloillaan ja myllyillään sekä elämältään mitään toivomattomat ihmiset. Pienen Amonen ihmiset olivat kuitenkin tyytyväisiä elämäänsä. Elämäänsä, jolla ei ollut suuntaa. Elämäänsä, joka ei tuonut mitään yllättävää.  

Amonen kylässä oli kuitenkin kaikkea, mitä tarvita saattoi. Kaikilla oli yltäkylläisesti ruokaa, katto päänsä päällä sekä ihmisiä ympärillään auttamassa. Kadut olivat mukulakiveä ja suurin osa taloista oli puuta. Kauniit kukkaistutukset koristivat suurinta osaa kyläläisten pihoista - eihän asukkailla juuri muuta tekemistä vapaa-aikanaan ollut kuin hoitaa pihamaataan. Kylä sijaitsi myös aivan suuren metsän vieressä, josta kyläläiset hakivat erilaisia marjoja ja sieniä, sekä metsästivät tarvittavansa. 

Kylään muutti silloin tällöin uusia asukkaita. He olivat toinen toistaan tylsempiä asukkaita, joilla ei ollut mitään mielenkiintoista kerrottavaa elämästään. Ei kukaan mielenkiintoinen olisi halunnutkaan asua Amonen kylässä. Muutama oli kyllä aikaisemmin yrittänyt, mutta he olivat kaikki palanneet takaisin ympäröiviin kyliin. He eivät olleet kestäneet puuduttavan matelevaa elämää. 

Eräänä aurinkoisena päivänä hevosvaunut taas ilmestyivät tietä pitkin verkkaisesti liikkuen. Kyläläiset eivät kiinnittäneet siihen tavallista enempää huomiota. Eiväthän uudet asukkaat tai kylän läpi matkaajat olleet mitenkään tavattomia. Hevosvaunujen saapuessa keskelle kylää ne hiljensivät vauhtia ja pysähtyivät torin laidalla sijaitsevan kaupan edustalle. Vaunujen ovi avautui ja ulos astui harmaisiin räsyisiin vaatteisiin pukeutunut mies. Miehen olemus oli siistimätön ja tämä näytti siltä, kuin olisi nukkunut ulkona kokonaisen vuoden. Hänen partansa ulottui pitkälle rintaan asti ja hänen hiuksensa olivat takkuiset ja näytti siltä, kuin tuppoja puuttuisi tämän päästä, jo muutenkin harvenevien hiusten joukosta.  

Mies asteli kuitenkin varmoin askelin kohti kaupan ovea. Muutama utelias kyläläinen pysähtyi torin laidalle tarkkailemaan kummallista muukalaista. Mies vietti kaupassa hyvän tovin aikaa ja uteliaat ihmiset keskeyttivät askareensa tarkkaillakseen tilannetta. Kun mies vihdoin epäsiisteissä vaatteissaan astui ovesta ulos, hän miltei juoksi matkan vaunulleen, syöksyi ovesta sisään ja löi oven kiinni perässään. Samalla kun vaunut lähtivät liikkeelle, hämmentyneen oloinen kauppias astui ulos kaupastaan päätään raapien. Muutama uteliaampi kyläläinen lähestyi häntä tiedon janoisena. “Mikäs mies se tuo oli? Mitä hän oli vailla?” Kysyivät kyläläiset kummissaan.
 
“Hän tahtoi ostaa sen ränsistyneen talon metsän vierestä, jota vanha Gabb ja hänen vaimonsa eivät enää jaksaneet korjata. Olen yllättynyt, että kukaan maksoi siitä yhtään mitään”, sanoi kauppias tuijottaen metsän suuntaan liikkuvaa vaunua. Tosiaan, vaunu liikkui kohti tummasta puusta rakennettua kaksikerroksista taloa metsän reunalla. Pihaa oli hoidettu vain vähän muiden kylän asukkaiden toimesta, koska kukaan ei uskonut taloon muuttavan enää ketään. Sen korjaaminen olisi liian työlästä eikä metsän laitamilla ei ollut lähellä peltoa. “Ehkä hän aikoo jäädä Amoneen metsästäjäksi ja myydä riistaa?” Arveli vihreisiin haalareihin pukeutunut vanhempi maanviljelijä. “Ei hän kyllä metsästäjältä näyttänyt.” sanoi vanhemman viljelijän vierelle tupsahtanut nuorehko tummahiuksinen mies.  

Vaunut pysähtyivät talon eteen ja väki jäi tuijottamaan miehen marssimista talon edustalle, johon hän hetkeksi pysähtyi ja riuhtaisi sitten oven auki ja käveli sisään. Amonen väki hajaantui takaisin töihinsä, kuka pellolleen ja kuka myllylleen. Tuuli puhalsi lempeän lämpimän keväisen tuulen metsän suunnalta Amonen väen kasvoille ja työ jatkui kuin mitään kummallista miestä ei kylässä koskaan olisi käynytkään.