Ara

"Ara!", kuului äidin käskevä huuto alakerrasta. Ara tunsi veren häviävän jaloistaan ja käsistään samalla, kun hän nousi tuolistaan. Tietävätkö he, hän ajatteli samalla, kun aukaisi huoneensa oven hämärään käytävään. Pimeys oli langennut laaksoon jo muutama tunti sitten, mutta tuntui kuin siitä olisi vain hetki.
      Ara käveli käytävän päähän, laskeutui portaat eteiseen ja astui oikealla olevasta ovesta sisään. Hänen äitinsä ja isäpuolensa odottivat vaativan näköisinä olohuoneen pöydän luona. Hänen äitinsä katse näytti surulliselta, viipyilevältä ja kädet puuskassa hänen sormensa naputtivat epätasaista rytmiä. Hänen isäpuolensa taas näytti vihaiselta, hänen katseensa harhaili Arasta oven suuhun ja takaisin, aivan kuin odottaen jonkun syöksyvän sisään Aran perässä. Tuntui kuin iäisyys olisi kulunut ennen kuin hänen isäpuolensa avasi suunsa.
      "Missä olit tänään iltapäivällä?", hän kysyi tavanomaisesti, mutta hänen äänenpainonsa antoi olettaa, että kaikki ei ollut kunnossa. Ara punnitsi sanojaan hetken pidempään kuin normaalisti ennen kuin vastasi: "Olin laakson perällä olevalla niityllä lukemassa. Onko jokin vialla?", hän lisäsi varovasti. Hän huomasi äitinsä puristavan puolisonsa kättä rohkaisevan, mutta samalla varoittavan oloisesti. Ara tunsi itsensä huonovointiseksi. "Et siis tiedä mitään rannikolla kiertävästä huhusta, jonka mukaan tyttö oli pudonnut taivaalta mereen ja jonka kalastusalus oli noukkinut kyytiinsä?" Tom oli ottanut askeleen lähemmäs Araa. Aran maha tuntui kääntyvän ympäri tämän kuullessaan. He tietävät!, hän ajatteli paniikissa.
       "Mitä? Tyttö putosi mereen? Miten minä edes olisin päässyt kylästä merelle as-", hän keskeytti, kun Tom iski nyrkkinsä olohuoneen pöytään. "Älä valehtele! Löysimme vaatteesi vajasta.", hän ärjäisi ja oli nyt niin lähellä Araa, että olisi voinut ottaa tästä kiinni. Hänen henkensä löyhkäsi vanhalle viinalle. "Mitä salaat? Jos et kerro, voit olla varma että Alzarin vartiat kiinnostuvat kertomuksesta lentävästä tytöstä, joka tappaa laivallisen miehiä", hän lisäsi varoituksena. Arasta tuntui, kun hän voisi itkeä. Miten hän oli voinut unohtaa vaatteensa niin huolimattomasti?
        Ara nielaisi. "Pyydän! Älkää kertoko tästä kellekkään! Vannon, että se oli vahinko. En edes ole varma mitä tapahtui. Olin laaksossa, yhtäkkiä olin ilmassa, jonka jälkeen menetin hallinnan..." Ara keskeytti nielläkseen kyyneleensä. Hänen jalkansa olivat tunnottomat, hänen mahassaan kiersi ja häntä pyörrytti. Aada, joka oli seurannut tilanteen edistymistä oli edelleen samassa paikassa kuin Aran tullessa huoneeseen. Ara katsoi häntä silmiin ja hetken aikaa vaikutti, kuin hän aikoisi sanoa jotain, mutta sanat eivät löytäneet tietään ulos. Hän näytti järkyttyneeltä ja kun yksi kyynel vieri hänen poskeaan alas, Ara näki jotain, mitä hän ei koskaan ennen ole äitinsä silmissä nähnyt. Hän näki karvaan pettymyksen ja pelon sekaisen tunteen. Hänen äitinsä ei ollut koskaan näyttänyt Aralle pelkoa ja nyt hän näytti sen pelkäämällä omaa tytärtään. Anna katsoi pois päin ja peitti silmänsä kädellään. Aran sydän vajosi ja samaan aikaan Tom kurotti kätensä häntä kohti.

       Samassa hetkessä, kun Ara huomasi Tomin käden kurkottavan häntä kohti, hän tunsi pelon. Mutta pelon seassa oli sama tunne, kuin niityllä. Tunne vapaudesta. Samalla hetkellä kun hänen isäpuolensa kämmen kosketti Aran kurkkua, tuulen voima purkautui Aran kehosta ja paiskasi Tomin vastakkaista seinää vasten. Hänen isäpuolensa hahmo putosi sohvan taakse, joka sekin oli kaatunut purkauksen voimasta. Aran jalat pettivät hänen altaan ja hän putosi polvilleen haukkoen henkeään. Hän tuijotti käsiään, jotka vapisivat vasten hänen tahtoaan. Hän katsoi äitiään, joka hänen katseensa huomatessaan hakeutui lähintä seinää vasten. Kyyneleiden virratessa hänen poskilleen, hän aneli heikolla äänellä: "P-pyydän, lähde. En estele. M-mene." Ara katsoi äitiään ajatukset pelosta sekaisin ja hetken vapisevan nousun jälkeen hän nousi ja katsomatta taakseen, poistui talosta viileään ulkoilmaan ja alkoi juoksemaan kyyneleiden virratessa valtoimenaan.

And same in english:

"Ara!", she heard her mother's commanding voice from downstairs. Ara felt the blood vanish from her legs and arms as she rose from her chair and went for the door. Do they know, she wondered afraid as she opened the door and stepped to the dim lit corridor. The darkness had fallen to the valley since she had first arrived but that felt like it had just happened.

       Ara walked to the end of the corridor, walked down the wooden stairs to a hallway and opened the door to her right. Her mother and stepfather were waiting for her in the living room by the table. Her mother was standing very still, her expression sad, her arms crossed and her fingers tapping a vague rhythm. Her stepfather instead was looking frustrated, angry even and his gaze shifted from Ara to the door behind her as if someone might run through it. It felt like eternity before Tom opened his mouth.

       "Where were you this afternoon?", he asked casually but his tone gave away that something wasn't right. Ara weighted her answer before giving it: "I was in the back of the valley, reading. Is something wrong?", she added carefully. She noticed that her mother squeezed Tom's hand encouraging but also with a hint of warning. Ara felt like she was going to be sick. "So you don't know anything about the girl that fell to the ocean and was rescued by the crew of fishing vessel?" Tom said as he took a step closer to Ara. Ara's stomach felt like it jumped. They know, he thought in panic.

      "What? A girl falling to the ocean? I've been in the valley all day and how would I even get to-", she was interrupted by Tom who slammed his fist to the table. "Don't lie to me! We found your soaked clothes from the supply room." he growled and he was now so close that she could smell the old booze from his breath. "What are you hiding? If you try to lie again, I'm sure the guards of Alzar are more than pleased to interrogate a girl who can fly and kills a ship full of men." he added as a warning. Ara felt like the tears were making their way out. How could she have forgotten her clothes so easily?

      Ara swallowed the tears. "Please, don't tell anyone! I swear it was an accident. I'm not even sure what happened. First I was in the valley and the next thing I know, I'm falling to the ocean! I swear..." Ara stopped to sniff and wipe her eyes dry. Her legs felt senseless, she felt like she'd puke if she would open her mouth again and her head felt dizzy. Her mother who had stood in silence all this time, still tapping her fingers, glanced at her. Ara met her gaze and her mother looked like she was about to say something but her words didn't find a way out. She looked shocked but as one tiny tear ran across her cheek, Ara saw something she hadn't seen before in her mother's eyes. She saw the bitter disappointment and with that she saw fear. Her mother had never showed fear to her. And now she was afraid of her own daughter. Ada looked away and covered her face with her hands. Ara's heart fell. Tom was reaching out to take Ara's hand.

      As Ara noticed Tom's reaching hand, she was surrounded by fear. But with that fear came another feeling. The same feeling that had surrounded her in that meadow. The feeling of freedom, the feeling of nature above all else. And as her stepfather's hand touched Ara's throat, the gust of wind, directly focused on Tom, flew him against the opposite wall of living room. Her stepfather's figure fell behind the sofa with a loud thud. Ara's legs gave away and she fell down to her knees, gasping for breath. She looked down at her hands which were trembling against her will. She looked her mother who when noticing her gaze, leaned against the wall behind her. Tears trickling down her cheeks, she pleaded with a faint voice. "P-please, just go! I'm not going to stop y-you. Now... leave." Ara looked her mother and tried to get up, her head full and confused from fear. After a moment of trembling, she got up, turned and without a glance back, exited to the hallway and then to the cool evening air. And then she started running, tears streaming down her cheeks and legs still trembling beneath her.