Prologi/Prologue

Hengästyttää, ahdistaa, jaloissa ei tunnu enää muuta kuin kipua, ajattelen samalla, kun jatkan juoksemista pitkin ahdasta ja pimeää kujaa. Takanani kajastaa heikko punainen valo takaa-ajajieni soihduista. Kuulen kuinka askeleet ja äänet takanani kurovat välimatkaa umpeen. En jaksa enää, panikoin ja pala kurkussani kasvaa. Vaikeampi hengittää.

         Käännyn viereiselle kadulle, jossa ei näy ketään, koska ulkonaliikkumiskielto on edelleen voimassa. Miksikö? Minun takiani. Tai no, osittain minun. Kiihdytän vauhtiani, vaikka jalkani vaikeroivat kivusta ja jokainen askel lisää haluani pysähtyä huilaamaan. Miten saisin heidät karistettua kannoiltani? Äänet takanani voimistuvat ja kääntyessäni näen yhden heistä osoittavan suuntaani ja tähtäävän minua varsijousellaan. Aikovatko he ampua minut, hätkähdän, kun jatkan juoksuani entistä rivakammin. Sydän hyppää kurkkuuni, kun nuoli kimpoaa viereisestä seinästäni metrin päähän jalastani. Tunnen kuinka adrenaliini kohisee päässäni, jaloistani häviää kipu ja paniikki hiipii mieleeni. Tunnen kehoni sykähtelevän entistä voimakkaammin joka sydämen lyönnillä ja yhtäkkiä kadun pimeys tuntuu vyöryvän ylitseni. Ei! Ei nyt, milloin tahansa paitsi nyt! Viimeinen inhimillinen ajatus ennen kuin tajuntani alkaa muovautumaan kehoni tavoin uusiksi.

Arvostan suuresti, jos kerrotte mistä tykkäsitte, mistä ette ja missä ois kehitettävää.

And the same thing in english (I'm fully aware it's not exactly the same):

Out of breath, I can't feel my legs anymore and anxiety creeping inside me, I think at the same time I keep on running through a narrow, dark alley. Behind me I can see the faint red glimmer of my chasers's torches and their voices getting stronger and louder as they get nearer. I can't do this anymore, I just don't have the strength, I panic and the lump in my throat grows bigger. It's getting harder to breath.
       I turn right. It's a bigger street, but there's no one there, because the curfew is active. And why there's a curfew? Well that would be because of me. Well, at least kind of. I accelerate even though my legs beg me to stop and every step makes the pain more intolerable. How could I shake them off? The voices grow louder behind me and as I take a glimpse back where I came, I see a soldier pointing at my direction and starting to aim his crossbow at me. They're trying to kill me now, I startle and continue to run away, thinking about what to do. I yelp, when an arrow bounces from the wall right next to me. I feel the adrenaline spinning in my head, the pain disappears from my legs, but the panic creeps to my mind. I feel my body throbbing stronger with every heartbeat and suddenly the darkness of the street and the night feels like it's coming down upon me. NO! Not now, I beg you, not now! And that's the last humane thought I manage before my consciousness and body begin to take a new form.

So tell me what you think and let me know how to improve myself. Also let me know what you like and what you don't. Every comment is highly appreciated!