Mielikuvitusta ja kliseitä

" Ara! ", kuului äidin käskevä huuto alakerrasta. Ara tunsi veren häviävän jaloistaan ja käsistään samalla, kun hän nousi tuolistaan. Tietävätkö he, hän ajatteli samalla, kun aukaisi huoneensa oven hämärään käytävään. Pimeys oli langennut laaksoon jo muutama tunti sitten, mutta tuntui kuin siitä olisi vain hetki.       Ara käveli käytävän päähän, laskeutui portaat eteiseen ja astui oikealla olevasta ovesta sisään. Hänen äitinsä ja isäpuolensa odottivat vaativan näköisinä olohuoneen pöydän luona. Hänen äitinsä katse näytti surulliselta, viipyilevältä ja kädet puuskassa hänen sormensa naputtivat epätasaista rytmiä. Hänen isäpuolensa taas näytti vihaiselta, hänen katseensa harhaili Arasta oven suuhun ja takaisin, aivan kuin odottaen jonkun syöksyvän sisään Aran perässä. Tuntui kuin iäisyys olisi kulunut ennen kuin hänen isäpuolensa avasi suunsa.       "Missä olit tänään iltapäivällä?", hän kysyi tavanomaisesti, mutta hänen äänenpainonsa antoi olettaa, että k...

Hengästyttää, ahdistaa, jaloissa ei tunnu enää muuta kuin kipua, ajattelen samalla, kun jatkan juoksemista pitkin ahdasta ja pimeää kujaa. Takanani kajastaa heikko punainen valo takaa-ajajieni soihduista. Kuulen kuinka askeleet ja äänet takanani kurovat välimatkaa umpeen. En jaksa enää, panikoin ja pala kurkussani kasvaa. Vaikeampi hengittää.          Käännyn viereiselle kadulle, jossa ei näy ketään, koska ulkonaliikkumiskielto on edelleen voimassa. Miksikö? Minun takiani. Tai no, osittain minun. Kiihdytän vauhtiani, vaikka jalkani vaikeroivat kivusta ja jokainen askel lisää haluani pysähtyä huilaamaan. Miten saisin heidät karistettua kannoiltani? Äänet takanani voimistuvat ja kääntyessäni näen yhden heistä osoittavan suuntaani ja tähtäävän minua varsijousellaan. Aikovatko he ampua minut,  hätkähdän, kun jatkan juoksuani entistä rivakammin. Sydän hyppää kurkkuuni, kun nuoli kimpoaa viereisestä seinästäni metrin päähän jalastani. Tunnen kuinka adrenaliini ...